Piste.

Jokaisella tarinalla on alkunsa ja loppunsa. Nyt on aika päättää tämä taipale ja suunnata katse kevääseen. Toimikoon tämä kokemus pohjana uusille seikkailuille. Sen sijaan, että jatkaisin metofoorista liihottelua pilvilinnojen ja taivaanlintujen valtakunnassa, kertoilen vaikka viimeisestä viikosta ja lomamatkastani itäiseen Kanadaan.

Kyseisen opintomatkan kohteenahan oli tietenkin kaikki suuremmat kaupunkikeskukset sekä maan pääkaupunki (viimainen kyläpahanen). Erityisen metkaa reissussa oli se, että kaikki meni pelottavankin nappiin. Suurin vastoinkäyminen lie kengännauhan katkeaminen tai se, että ranskankielisillä on vaikeuksia ymmärtää ranskaani. Kieliteknisesti ranskahan on minulle tuikituntematon ja varsin omituinen kieliviritelmä. Vaikka en kyseistä kieltä olekaan koskaan opetellut, olen sitä kuitenkin opettanut - tosin vähemmän menestyksekkäästi.

Ensimmäinen kohde kartalla oli luonnollisesti Montreal. Kyseinen kaupunki osoittautui valitettavan samanoloiseksi Toronton kanssa, ja ei siksi tarjonnut ihmeempiä elämyksiä. Tosin tarpominen puolimetrisessä hangessa rajoitti hieman liikehdintää. Katsastimme kuitenkin Kanadan toiseksi parhaan yliopiston, McGill'n, ulkopuolisesti sekä tutustuimme satoihin putiikkeihin, jotka myivät tietenkin kuuminta hottia. Ryysyjä ja rytkyjä oli siis tarjolla varsin huokeaan hintaan; kanadalaiset näyttivät alkaneen tammialen jo joulukuun alusta, erikoista. Erityisen häiritseväksi koin kanadalaisen myyjäkulttuurin. Astuessaan vähän tyhjempään liikeeseen myyjä hyökkää selän takaa mukanaan jo valmiiksi jos jonkinmoista takkia ja karvalakkia. "Please mister - You have to try this on, it looks so much better with jeans" (samaan aikaan toinen myyjä tunkee jotain hattua päähän). Todella - todella ahdistavaa toimintaa. Sanotaanpa vaikka näin, jos kyseiset myyjät eivät olisi saartaneet, olisin hyvinkin voinut tukea kyseisiä liikkeitä vaikkapa sijoittamalla päähineeseen tahi paitaan. Ruokapuolen suhteen Montrealissa tuli nautittua Poutinea, joka on siis jonkinmoinen paikallinen rasvaherkku. Ei se hirmu hääviä ollu.

Toinen kohde oli, pakettimatkan muodossa tosin, Quebec city. Kyseinen kaupunki olikin sitten ihan tyystin erilainen kaikkiin aiempiin verrattuna. Oli konkreettisesti vanha ja uusi Quebec. Vanha oli luontevasti valjastettu paikallisen kansantalouden lihottamiseen. Uusi jäi vastaavasti kokematta tiukan aikataulun takia, mutta kauempaa katseltuna se näytti melko eurooppalaiselta. Kyseisellä retkellä käväisimme ihailemassa myös Montmorencyn putouksia (30 metriä Niagaran putouksia korkeammat). Muuten päivä kului lähinnä pikkubussissa istuen kuunnellen opasta, joka puhui innokkaasti nähtävyyksistä, mutta valitettavasti mandariinikiinaksi..

Kolmas kohde matkallamme olikin pääkaupunki Ottawa. Tämä mesta olikin sitten ihan omaa luokkaansa. Hostellin sijaan majoitus hoidettiin couch surfing-palvelun kautta. Eli tuntematon antaa sohvansa toisen tuiki tuntemattoman yösijaksi. Meitä isännöi haitilaista syntyperää oleva William, joka kertoili kaikki niksit Ottawan pikakelaamiseksi yhdessä vuorokaudessa. Koimme kaikki keskeiset nähtävyydet: national galleryn, parlamenttitalon ja beaver's tail'n (rasvassa keitetty lättänä munkki). Kaupunki itsessään oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen, vaikka täälläkin tuli lunta roppakaupalla. Välillä tuli fiilis kuin olisi talsinut tuulisen Oulun katuja.

Reissun jälkeen on tullut lähinnä hamstrattua joululahjoja ja oltuna ölövinä. Nyt lentojen lähtöön on noin kuusi tuntia ja tietysti tämä on se päivä, kun ulkona mylvii kunnon lumimyrsky. Eli hyvällä lykyllä laskeudun kotimaan kamaralle jahka routa sulaa ja paju puskee hiirenkorvaa.

Janne kiittää ja kuittaa. Olihan seikkailu - seuraavaa odotellessa..

Fakta Kanadasta nro. 12
Mielenkiintoistaa on se kuinka paljon olen juonut kahvia täällä ollessani. Normaalisti juon yhden Hortonin ison kahvin päivässä, joka on noin 3,5 desilitraa. Summa summarum kokonaiskulutukseksi tulee parahultaisesti 320 litraa / 3 kk. Onkohan tämä enää tervettä..

Itsereflektiota ja savuverhoja

Hyvää itsepäisyyspäivää!

Aamukampa on hieman vinossa tuossa ilmoitustaululla. Aamuja Kanadan maaperällä on jäljellä noin kolmetoista kappaletta. Kyseinen fakta vetää ehkä rahtusen haikeaksi ja tyytyväiseksi yhtä aikaa. Paljon on tullu nähtyä ja koettua tänä aikana, ehkä enemmän kuin tässä vaiheessa tajuaakaan. Kaikesta huolimatta tämä pienehkö retki tyystin erilaiseen ympäristöön on opettanut paljon paitsi kieltä, kärsivällisyyttä ja myös itsetuntemusta.

On todella häiritsevää huomata kuinka tarkasti nykyään pystyy erottelemaan englannin kielistä puhetta tai sanotuksia, ja jopa huomaamaan, jos jokin puheessa ei mennyt kuten olisi pitänyt. Kärsivällisyyden puute on ehkä paheista suurimpia; kaiken olisi pitänyt tapahtua mielellään jo eilen. Täällä on kuitekin asian jos toisenkin kanssa, saanut odotella kotvasen ja samalla on ehkä oppinut sietämään sitä stressiä, mitä keskeneräiset asiat aiheuttaa. Oman itsen tuntemus on parantunut ehkä eniten. Vaikka moni totesi, että vaihto muuttaa ihmisen ja elämän, niin olen kyynisesti yhä sitä mieltä, että ei muuten muuta. Olen aivan yhtä introvertti kuin joskus vuosia sitten yläkoulussa. Uskonpa, että kyseinen "muutos"-käsite on hakemalla haettu kuvaamaan sitä ihmetystä, mitä kulttuurista toiseen loikkiminen aiheuttaa.

Pakko myös mainita näin itsenäisyyspäivänä, että kyllä täällä viimeistään huomaa, kuinka sulkeutunut ja ahdasmielinen paikka Suomi on. Kaikkea erilaisuutta pelätään ja se nähdään uhkana "hyvinvoinnille" yleensä. Harva tätä julkisesti myöntää, mutta omassa sisäpiirissään asenne on hieman erilainen. Mikä tekee tästä ilmiöstä erityisen mielenkiintoisen, mitä tahansa ulkoista tai sisäistä ominaisuutta voidaan käyttää syrjinnän perusteena. Esim. Voidaan yleensä päättää, että kaikki henkilöt nimeltä X on täten syrjinnän kohteena. Kyseessä on siis toden totta mielikuvituksellinen jako normaaliin ja epänormaaliin, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ihmisillä on vain taipumus ottaa oikoreittejä ajattelussaan käyttämällä moisia kategorioita.

Ensi viikolla otan suunnan itään ja lähden pyörähtämään kera toisen suomalaisen vaihtarin Montrealissa, Quebecissa ja maan pääkaupungissa Ottawassa. Luvassa on siis jokseenkin lupsakkaa bussimatkailua ilman huolen häivää, sillä pakolliset kouluhommat ovat jo pulkassa. Kyseisen kiekan jälkeen ei olekaan enää kuin muutamia päiviä ennen paluumatkaa. Näin se aika kuluu..

Fakta Kanadasta nro. 11
Täällä osataan päättää kurssit kerrassaan tyylikkäästi. Juuri tuossa taannoisena torstaina päätimme antropologian kurssin kera viinin ja juustolautasen. Saisi Suomessakin olla moinen käytäntö; mukavaa rupattelua ja seurustelua kurssikavereiden kanssa.

Joitakin pienenpieniä asioita, jotka pitemmän päälle ärsyttävät ihan suunnattomasti..

Howdy folks!

Tällä kertaa ajattelin kertoilla hieman niistä ei niin kultareunaisista pilvenhattaroista, jotka toistuvasti pilaavat muuten oivan auringonnousun. Hyvää tässä listauksessa on lie se, että nämä ovat aika lailla ainoita negatiivisia asioita, jotka raastavat tämän kosmopoliitin hermopäätteitä. Aloitettakoon arkisimmasta.

Pavarotti oli hieno mies. Epäilemättä yksi hienoimmista. Ei, en nyt väitä että olisin miestä erityisemmin diggaillut, saati tuntenut henkilökohtaisesti. Muutaman herran veisun kuulleena kuitenkin uskallan väittää, että hän tiesi mitä teki ja tunsi oman äänensä rajat kuin omat taskunsa. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa, ah, niin rakkaasta ilmeisesti japanilaisesta kämppiksestä. Kaikki ko. henkilöön liittyvät "tiedot" ovat puhtaita arvauksia, sillä en vielä tähän päivään mennessä ole onnistunut sattunumaan kasvokkain kyseisen henkilön kanssa. Sitä vastoin, kyseisen henkilön musiikkimaku on tullut vähintäänkin selväksi. Yötä päivää soi sama musiikkikappale; onhan se kiva yrittää nukahtaa jokseenkin toistuvan humpan tahtiin ja herätä aamulla saman yhtyeen sulosäveliin. Toinen musiikillinen huomio henkilöstä on vähemmän Pavarotti-mainen joikuminen milloin mihinkin aikaan yöstä. Tämä on siis täysi tosi. Eräänkin kerran olen herännyt siihen, että vastapäisestä lukaalista kantautuu jonkin japanilaisen oopperan sydäntäriipivä tulkinta (siis lähinnä rytmihäiriöiden muodossa - puolin ja toisin). Toisaalta, jos aprikoidaan, että yksi viidestä kämppätoverista on epämiellyttävä, niin olen suorastaan lottovoittaja.

Toinen päivittäin ilmenevä asia on ilmeisesti P-Amerikkalaiseen egoon liittyvä hartialinjassa esiintyvä jäykkyys. Riippumatta tilanteesta, onko ohittamassa kanukki joukkiota vai kävelemässä ohi, ei kellään koskaan tule mieleenkään väistää. Kun tähän soppaan vielä lisätään se tosiasia, että kun joillakin askel menee enempi sivulle kuin eteen, niin vauhti voi alkaa olla todella, todella hidas. Tässäpä sitä on sitten liki jokapäiväinen riemu, ohitella auto- ja pyöräkaistojen kautta poskettoman hitaita ja itseääntäynnä olevia kanssaihmisiä. Toki on myös olemassa kohteliaita ja muut huomioonottavia ihmisiä, mutta yleensä heidän puheessaan särähtää paikallisesta poikkeava murre.

Kolmantena ärsykkeenä mainittakoon tuuli. Viivottimella vedetyt kadut muodostavat toinen toistaan kylmempiä tuulitunneleja, jotka viilentävät kummasti jo valmiiksi vilpoisaa säätä. No luonnonvoimista on nyt paha mennä muuta sanomaan.

Joku saataa tuumata, että onpas varsin kummallista avautumista, kun 40% maailman ihmisistä tulee toimeen yhdellä taalalla päivässä. Hän on varsin oikeassa. "Ongelmien" ollessa näinkin pinnallisia, yritän vain todeta, että elämä täällä on varsin vaivatonta ja ihmeen letkeää, kun kouluressitkin alkaa pikkuhiljaa olla kärsitty. Oikein rupesi hymyilyttämään, varsin miellyttävä tunne.

Fakta Kanadasta nro. 10
CN-torni on ehkä kuuluisin Toronton nähtävyyksistä. Jos joskus haluat yhdistää hyödyn ja huvin, niin kapuappa torniin portaita pitkin. Askelmia tässä varsin mittavassa portaikossa on kokonaista 1776 kappaletta. Sivukommenttina vielä mainittakoon, että kyseisen tornin teräsbetoneista vastasi aikanaa armaan naapurimaamme asukit, ruotsalaiset. Hurrå!

Iso omena toukilla, kiitos!

Hei vaan kaikenkarvaiset toverit! Taasen on kotvanen vierähtänyt, mutta ei nyt ihmeessä vielä viskota kirvestä, tai mitään muutakaan, kaivohon. Elämänrytmi vaan kiihtyy mitä vähemmän kaleterissa on päiviä joulukuun yhdeksänteentoista. Kaikennäköisiä "menettelyitä" on viikottain ja liki täydellinen "koulupäivä" on ensi viikolla, kun samana päivänä pitää palauttaa kaksi esseetä (20 sivua/kpl), vastata tenttiin ja pitää esitelmä - voi riemua.

No, mutta onneksi on sentään monenmoista puuhastelua kaiken ressailun lisäksi. Männä viikonloppuna kävin kera siskoni pyörähtämässä kaikkien hehkuttamassa ja jumaloimassa New Yorkissa. Ohjelma oli suunniteltu minuuttiaikataululla ja hotellilla ei kyllä tullu majailtua. Välillä jopa pohdin, olisiko mokomaa tarvittu laisin. Kai siellä kodittomien kyljessä olisi sen verran ollut tilaa?

Perjantai vierähti lentojen myöhästelyn takia lähinnä kauppoja kierrellessä. Lähinnä luuhasimme erinäisten tuotantoyhtiöiden liikkeissä katellen lähinnä jotain pukinkonttiin. Einestimme Times Squaren Olive Gardenissa, josta sai ihan kelpoa italialaista. Erityisesti täytyy nostaa hattua kampasimpukoiden ja skampien kypsennyksestä, ei yhtään yli, eikä alle. Tutustuimme perjantai iltana kaupunkiin myös erinäisten kiertoajeluiden avulla, jotka kiersivät kaikki kliseisimmät kohteet. No tulipahan nyt sitten nähtyä nekin, niin ei tarvi niitä enää koskaan erikseen lähtä tähyämään.

Lauantaina suuntasimme loistokkaan pannukakkupino-aamiaisen jälkeen kaksykköselle (Century 21), joka on siis lähinnä poistomyyntiin erikoistunut tavaratalo. Erinäisten tuntien jälkeen ostoskorista mm. Calvin Kleinia, Hush Puppiesia, Pepe Jeansia, Conversea etc. Laskun summa oli rahtusen päälle 700 us. dollaria, mutta kaikkien alennuksien jälkeen lasku oli alle puolet ko. summasta. Varsin huokeaa kyllä, siitä ei vaan pääse mihinkään. Tämän ostos-extravaganzan jälkeen haukkasimme hieman välipalaa nykiläisen pitsan muodossa, ja oli kyllä varsin herkullinen makuelämys. Ricotta-juustoa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja pestoa suloisessa sekamelskassa. Nams. Seuraavaksi suuntasimme Paragon Sportsiin, joka oli kyllä luonnossaliikkujan mekka. Neljä kerrosta täynnä kohtuuhintaisia vaellus- ja retkeilyrompetta. Mukaan lähti eräs kevyehkö takki huokeaan 420 taalan "pilkkahintaan". Illansuussa olikin luvassa hieman külttüüria Shrek Broadway-musikaalin muodossa. Varsin hintavat liput veivät meidät ihan lavan tuntumaan, ja täytyy kyllä myöntää, että mikään musikaali tai muukaan lava-spektaakkeli ei tule ikinä vetämään vertoja broadwayn meinigille. Piste. Puvustus, musiikki, äänet, näyttely, kokonaisuus - virheetöntä kautta linjan. Musikaalin jälkeen suunnistimme tupaten täyden Times Squaren halki Ruby Foolle nauttimaan illallista. Vatsa täynnä erinäisiä valtameren kaloja ja parasta kuivaa Manhattania, mitä oon eläissäni juonu, olikin oikein mukava mennä tutimaan.

Sunnuntai oli kaikin puolin rampa päivä. Aikaisesta ylösnousemuksesta huolimatta Empire state building jäi näkemättä yli kahden tunnin jonon takia (melkosta ajanhukkaa). No kiertelimme Macy's:lla ja pyörähdimme Central Parkin kulmilla ihailemassa ruskaa. Erinäisissä liikkeissä ei kyllä muuten ollu mitään vikaa, mutta jos kuulen vielä yhenkin "We wish you a merry Christmas.."-veisun, niin tämä tulevan joulun valkoparta repii kyllä raappahousut ihan takuulla viimosta kertaa. Ei oo mitään niin ärsyttävää, kuin joululaulut jonkin tusina-artistin esittämänä syntikan säestyksellä. Joulua oli muutenkin kyllä Nykissä tarjolla ihan käsittämättömät määrät. Kaikkialla ja joka paikassa joulu sitä, joulu tätä. Koristeita, kuusia, tonttuja, pukkeja.. Hups, palataanpa aiheeseen. Kaiken tämän jälkeen oli aika palata kotoisaan Kanadaan. Nappasin hotellin tilaaman taksin, joka osoittautui joksikin "hyvä-veli-diiliksi", ja siis rahtusen hintavaksi. Odoteltuani noin tunnin laukkujen tsekkausta, sain kuulla että e-tickettiini ei kuulu ollenkaan ruumaan meneviä matkalaukkuja, joten ei siinä muu auttanut kun taasen kuluttaa visan magneettinauhaa. Tuurillani turvatarkastuksessa pääsin taas kokemaan läheisyyttä turvatarkastajien taholta, kun näytän niin epäilyttävältä. Kv-alueelle päästyäni selvisi sitten, että lennot olivat jälleen tunteja myöhässä. Uskomatonta tuumin, mutta ei tässä vielä kaikki. Vihdoin koneeseen päästyäni minut oli sijoitettu koneen takaosaan "jalattomien" paikalle (viimeinen istuinrivi). Kun vihdoin Torontoon päästiin, niin kävely meinasi käydä työstä, kun jaloissa ei ollut minkään sortin tuntoa. Kuin pisteeksi i:n päälle sain taas aikaiseksi hämmennystä tullivirkailijoissa, joille piti selitellä omaa olemassaoloaan oikein rautalangasta vääntäen.

Kyllä matkustaminen avartaa! Nimittäin kukkaron nyörejä.. täytyneekin tarkistaa, tekikö Matti jo vuokrasopimuksen kolikkotaskusta.

Fakta USA:sta nro. 1
Opiskelijaelämä voi olla Nykissä rahtusen tyyristä: Keskimääräinen vuokra Manhattanilla on 3 000-5 000 taalaa. Lukukausimaksut 40 000 vuodessa (NYU/ Ivy League). Elämiseen 15 000 taalaa/vuosi. Että täytynee taas olla tyytyväinen Suomen oloihin..

"Bottoms up mates!"

Suomen alkoholin käyttöön liittyy maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen juomakulttuurin käsite. Kyseinen teoreettinen termi sijoittuneen sosiaalipolitiikan ja sosiologisen teorian paradigmaattisen kentän liitoskohtaan, aiheen (anti-)sosiaaliset ongelmat alle. Mielenkiintoisen tästä termistä tekee sen universalisuus kaikissa kohtaamissani konteksteissa. Toisin sanoen, jos minä empiirisenä subjektina tunkeudun alkoholipositiivisuuden diskurssiiviseen avaruuteen, on mahdotonta rajata alkoholikulttuuria vain tiettyyn kulttuuripiiriin; tai siis tässä tapauksessa Suomeen. Tältä pohjalta on lie oivallista raottaa hieman juhlimiseen ja päihteiden käyttämiseen liittyviä käsityksiä täällä kulttuurisen mosaiikin esimerkkimaassa.

Kulttuuri on mielestäni se ratkaiseva seikka joka luo edellytykset päihteiden käytön mielekkyydelle. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa suomalaisuus. Moni lapsi kasvaa perheympäristössä, joka luo alkoholista aluksi sekavan kuvan pelkästään "aikuisten juttuna". Sittemmin päädyttyään sekundaarin sosialisaation pariin lapsi omaksuu vertaispaineen alaisena positiivisen suhtautumisen alkoholiin ja miksei muihinkin päihteisiin tai vetäytyy ko. diskurssiryhmästä puuttellisten identioifoitumiskohteiden vuoksi (ns. "kiltin tytön tai pojan ongelma"; konformisimi ja moraalin normatiivinen luonne). Nuori siis kokee eräänlaisen kamppailun sisäisen (alkoholinkäyttäjän) identiteettinsä suhteen, joka peilautuu vertaisryhmän edustamiin arvoihin. Useimmiten vertaisryhmään liittyvät noudattavat "ryhmäkuria", joka ohjaa heidät vaihtamaan preferenssin perheen konservatiivisista arvoista vaihtoehtoisiin vertaisten arvoihin. Tämä lie parahultaisesti yleistettävissä myös muihin päihteisiin. Vaihtoehtokulttuuri toimii siis monelle nuorelle ideologisena tekijänä, joka luo tietyn positiivisen auran päihteiden ympärille, ja helpottaa täten päihteidenkäytön aloittamista. Yksinkertaisesti, nuori juo koska hän haluaa "aikuisen" tai ainakin "varttuneen" statuksen, ei suinkaan siksi, että se olisi mitenkään rationaalisesti perusteltavissa.

Täällä kaukomailla ko. asia ei ehkä ole niin yksioikoista. Monikulttuurisen kaupunkirakenteen takia pääosa ihmisistä on poikkeuksetta raivoraittiita. Mainittakoon esimerkiksi varsin uutteriksi kehutut kiinalaiset. Heille alkoholi ei kuuluu kategoriaan vapaa-ajan vietto ja hauskanpito. Lisäksi usempi tapaamani kiinalainen on viitannut vanhempiensa odotuksiin ja omaan imagoonsa perustellessaan absoluuttista linjaansa. On myös huomionarvoista, että kiinalaiset viettävät verrataen paljon aikaa omassa klikissään, joten positiivinen suhtautuminen päihteisiin jää usein ryhmän kuvitteellisten rajojen ulkopuolelle vieraana toimintamallina. Tosin tässä yhteydessä on korostettava, että kullakin diasporalla ja kulttuurilla on omat keinonsa päihtyä. Tästä esimerkkinä toimikoot yleinen myönteisyys mietoihin huumausaineisiin Suur-Toronton alueella.

Muuten raskaan analyysin jälkeen on mukava jutella vähän pehmoisempia, joten kertoilenpa Halloweenista parempien aiheiden puutteessa. Ensalkuun täytyy todeta, että kyseinen juhla vedetään täällä ihan eri sfääreihin, kuin Suomen kamaralla. Yliopisto ja college opiskelijoille kyseinen juhla on lie jonkinlainen henkireikä ennen lukukauden loppukiriä ja viimeisiä tenttejä. Juhlia oli tarjolla kolmena peräkkäisenä iltana kymmenittäin eri puolilla kampusta ja baarikorttelia. Itse onnistuin saamaan lipun St. Michael's Collegen juhlallisuuksiin paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Verrattuna Jyväskylän ja Oulun opiskelijarientoihin, niin nämä olivat todella massiiviset kinkerit. Hintataso oli rahtusen alle Suomen hintojen. Porukalla näytti olevan hauskaa, tosin kaikki huitelivat luonnollisesti omissa ryhmissään, joten mitään kummoisempia kontakteja ei ko. reissulta jäänyt kouraan. Tosin kouraan jäi jotain varsin kouriintuntuvaa, nimittäin kokonaista 53 taalaa, joita ihmiset olivat huolimattomuuttaan syytäneet lattialle. Ei hullumpi ilta! Yleensä sitä pohtii seuraavana päivänä edellisillan menoeriä, niin nyt ei voinut muuta kuin hymyillä "tienatulle" 35 taalalle.

Toisena Halloween iltana suuntasin aluksi ISC:n juhliin. Paikalle vaappui ehkä muutama tusina vaihtaria, joista onneksi tunsin muutaman hepun. Lisäksi tutustuin muutamaan korealaiseen sekä erääseen irkku-brittiin. Tällä Skandi-kontinentaali-Britti seurueella sitte lähdimme etenemään johonkin kotipileisiin, jossa piti olla jotain tutuntuttuja (todella sekava kuvio). Perille päästyämme kyseessä oli ihan koko luokan menettely. Porukkaa oli n. 30 neliön olohuoneessa ehkä satakunta ja tiskijukka viskasi kiekkoa sen minkä kerkesi. Todella hulppea meno, harvoin vastaavissa tilaisuuksissa olen käynyt. Oluttakin oli tarjolla! Kymmenellä taalalla sai juoda vaikka sata, jos vatsa vetää ja tolpilla pysyy. Itse olin jo nollalinjalla tässä vaiheessa iltaa seuraavana päivän kouluhommien takia, joten hukkaan meni sekin tarjous. Lisäksi on mainittava halloween asujen kirjo. Täytyy kyllä todella ihailla sitä vaivaa, minkä ihmiset olivat nähneet pukuja hankkiessaan. Kaikki oli viimosenpäälle priimaa ja hyvin suunniteltua, ei näkynyt mitään jätesäkkiviritelmiä tms.

Parempi, että tungen loput tarinat takataskuun ja jatkan tästä (tai jostain muusta) hieman myöhemmin. Ja oikein mukavaa päivän jatkoa teille kaikille siellä päätteidenne ääressä!

Fakta Kanadasta nro. 9
Täällä toisin kuin Suomessa, kelloja siirrettiin tunnilla taakse vasta männä sunnuntaina. Olisi siinä taas kirjastotäteillä hauskaa, kun allekirjoittanut kävi repimässä ovenkahvaa tuntia ennen varsinaista avaamisaikaa.

Juna kääntyi and then some

Viime bloggailusta onkin vierähtänyt jo tovi, joten koitan nyt jotenkin tiivistää kaiken olennaisen viimeisen parin viikon ajalta poikkeuksellisesti tajunnanvirralla. Luvassa siis vähintäänkin sillisalaatti, tai jos ei sitä, niin sitten vaikka rosolli (täällä on jo joulusesonki aluillaan).

Kaksi viikkoa takaperin alkoi kauan pelätty tenttijakso. Jotenkin olen pyrkinyt unohtamaan koko tuon ajan. Jotain hajanaisia muistikuvia on kirjottamisesta. Muistan kysyneeni joltakulta kohtalontoverilta muka onnistuneen tentin jälkeen (kirjoitin kuusi sivua), että miten meni? Tentin jälkeinen eufoorinen hymynkare kääntyi ylösalaisin, kun toveri totesi kirjoittaneensa "vain" 16 sivua, johon toinen kamraatti huikkasi kirjoittaneen reilut parikymmentä sivua. Ei paljon naurattanu. Miten on mahollista kirjottaa yli 20 sivua kahessa tunnissa? En saa suomeksikaan aikaseksi moista määrää kahessa tai etes neljässä tunnissa.

Suomesta johtuikin mieleeni taannoinen retkeni Buffaloon kera toisen suomalaisen vaihtarin. Toiminta tullissa oli taasen ihmeellistä kyttäämistä ja syynäämistä, ja kuten aina joku bussimme matkustajista "profiloitiin" kuulusteluihin. Kun vihdoin pääsimme Buffaloon oli näky kuin jostain seitkytluvun länkkäristä. Tuuli liikutteli kuolevia lehtiä. Karut, hoitamattomat muistomerkit kertoivat edesmenneistä sotureista. Lisää maailmanlopun kaikua kumisti syntistä kosiskelevat kirkot valotauluineen: "tee parannus jo tänään". Parhaat nähtävyydet olivatkin sitten tyystin mielikuvituksen tuotetta. Nimittäin kahdesta kauppakeskuksesta löytyi pyöreät nolla, vaikka kartta lupaili muuta. Sattuneiden seurausten takia lähtö venähti pitkälle iltaan. Auringon laskettua vain kaksi mustaksi hapettunutta "vapaudenpatsasta" ohjasivat valollaan eksyneitä aavekaupunkiin.

Aaveista päästäänkin aasinsiltaa pitkin tulevaan kuolleiden juhlaan, nimittäin Halloweeniin. Mua taas pikkasen meinaa ärsyttää tämä rahankuvat silmissä keksitty juhla. Siis ihan tosi nyt, mikä ihme saa ihmiset ostamaan kaikkea sälää ja krääsää jonkin tyystin teennäisen juhlan takia? Voisin saman tien aloittaa vaikka maanantaiden juhlistamisen syömällä M&M-kompiaisia. Onhan ko. viikonpäivässä ja kyseisissä karamelleissa yhteistä sentään ensimmäinen kirjain. Vastaavaa yhteyttä ei löydy esimerkiksi Halloweenin ja kaupan setien pohjattomien kukkaroiden välillä, I wonder why..

Lontoon murteesta tulikin mieleen viime viikon herkkuhetki ihastuttavan esitelmäni parissa. Täällä on jokin ihme vimma saada kaikki esittämään näkemyksensä ypöyksin koko auditoriolle. Introverttinä, ja miksei taannoisena morttinakin, se ei ole sitä elämän parasta aikaa. Käytin luonnollisesti vaihtari-korttini, ja hain luonnollisesti kaikki mahdolliset armopisteet kotia. Saamani palaute oli vähintäänkin omituista; sen sijaan, että minut olisi lytätty niinkuin kaikki siihen mennessä, esitelmääni luonnehdittiin sanalla unique. Hienovarainen sana, jonka merkitys voi olla käytännössä mitä vaan! Mokoma arvio taisi olla taasen yksi osoitus sosiologien kyvystä olla erittäin vahvasti ei mitään mieltä..

Ah, ja kuten otsake kertoo, niin aikani täällä alkaa käymään vähiin. Vaihtoa on jäljellä enää 1kk ja 22 päivää.

Fakta Kanadasta nro. 8
Kanadalaisten jutustelussa on eräs tyypillinen sana, joka voidaan kieliopillisesti tunkea liki kaikkien lauseiden lisukkeiksi. Puhun tietysti epäsanasta Eh! Ko. hirvitys suomentuu parhaiten lie sanaksi "vai?".

Kiitoksenantamus (?)

On se aika vuodesta, kun Thanksgiving (aka. kiitospäivä) kalkkunoineen saapastelee arvon kanadalaisten mieliin. Kaupoissa kerätään ruokaa vähäosaisille ja ihmiset ostavat kaikkia perinteisiä herkkuruokia yllinkyllin. Vihanneshyllystä lähtee mukaan nipuittain porkkanoita, säkki potaatteja ja juureksia. Lihatiskistä poimitaan kaupan isoin kynitty, mutta muuten kokonainen kalkkuna. Tässä kohtaa tulee mieleen lähinnä status ja armoton egoismi; se kenen pöydässä tarjoillaan suurin kalkkuna on epäilemättä kulmakunnan merkittävin henkilö. Ilmiö lie verrattavissa suomalaisten joulukinkkuiluun. Paakarilta ostetaan tietysti myös oikein hötystä "leipää", eli ranskanpullaa ja jälkiruuaksi varataan perinteikäs piiras.

Itse juhlahan on tätä nykyä tismalleen samanlaista kuluttajien riistämistä kuin kaikki muutkin alunperin jalot juhlat. Alkuperäisen mallin mukaan kiitospäivänä ollaan kiitollisia (yllätys). Tarkemmin sanottuna ollaan kiitollisia syksyn sadosta, ja siksi järjestetään melkoiset syömingit. Tosin tässä kohtaa lie hyvä hieman hajatella kalkkunan ja ihmisen suhdetta eliökunnassa. Ensin ihminen ostaa kalkkunan, teurastaa sen ja sulloo sen täyteen leipää ja vihanneksia. Kalkkunan loikoiltua jokunen tunti uunin lämmössä ihminen ottaa täytteen pois kalkkunasta ja alkaa sullomaan sitä (ja kalkkunaa) itseensä. Joten on aiheellista kysyä, mihin ihminen rinnastuu? Hmm, ei tästä tullutkaan ihan niin nokkela kappale kuin kuvittelin, mutta aina pitää yrittää..

I alla fall, osallistuin ISC:n kiitospäivän atrialle, joka järjestettiin männä perjantaina. Paikalle pääsi 60 nopeinta ja hintaa huvituksella oli kymmenisen euroa. Itse ruokasali oli koristeltu syksyyn liittyvillä asioilla. Pöydillä oli pieniä kurpitsoita, vaahteranlehviä sekä lepattavia tuikkuja. Ilmapiiri oli metka. Keskustelun avaaminen muiden kuin vierustovereiden kanssa tuntui rahtusen haastavalta, kun kaikki aasialaiset porisivat varsin sujuvasti omissa porukoissaan. Toinen "kynnys" oli sitten kieli, kun oma mandariinini on hieman ruosteessa. Ilta meni sitten tutustuessa kahteen saksalaiseen kv-opiskelijaan, joista toinen teki tutkimusta termodynamiikasta ja toinen valmisteli väikkäriä sosiaalipsykasta. Ruokailu oli hoidettu noutopöytäperiaatteella. Alkuruoksi tarjoiltiin monen näköistä vihreää, siis lähinnä kaalta ja salaatinlehtiä. Pääruoaksi oli tietenkin kalkkunaa, mutta kun se ei sattuneista syistä lautaselleni päädy, niin sain tyytyä pelkkään täytteeseen. Aika epäreilu järjestely sanoisin. Olisi ollut edes tofurkeytä eli siis tofu-kalkkunaa. Maittavan leipämössön jälkeen oli kahvittelun ja piirakoiden maistelun vuoro. Itse olin jälkkärijonon hännillä, joten sain piiraista tasan kaksi omenan lohkoa ja hyppysellisen kanelia... Sumppi oli sentään parempaa kuin kahvi täällä yleensä. Vatsa täynnä oksennusta ja pikaisin kahvin tarve tyydytettynä olikin oiva aika suunnata kohti kotoa. Olin kokenut ensimmäisen kiitospäivän aterian - ja erittäin suurella todennäköisyydella viimeisen.

Fakta Kanadasta nro. 7
Musikaalisuus on ilmeisen lähellä kanukkien sydäntä, jos empiiriseen aineistoon on uskominen. Olen täällä ollessani nähnyt varmaan tusinan verran ihmisiä, jotka laulavat täyttä päätä kuka missäkin. Jotkut laulavat lauluäänellä, toiset raspilla ja eräät aukovat suutaan kuin kalat kuivalla maalla oman nappikuulokkeista tulevan musiikin tahtiin. Todella hupaisaa ajanvietettä. Meinaa mennä tilannekomiikan piikkiin.