Juna kääntyi and then some

Viime bloggailusta onkin vierähtänyt jo tovi, joten koitan nyt jotenkin tiivistää kaiken olennaisen viimeisen parin viikon ajalta poikkeuksellisesti tajunnanvirralla. Luvassa siis vähintäänkin sillisalaatti, tai jos ei sitä, niin sitten vaikka rosolli (täällä on jo joulusesonki aluillaan).

Kaksi viikkoa takaperin alkoi kauan pelätty tenttijakso. Jotenkin olen pyrkinyt unohtamaan koko tuon ajan. Jotain hajanaisia muistikuvia on kirjottamisesta. Muistan kysyneeni joltakulta kohtalontoverilta muka onnistuneen tentin jälkeen (kirjoitin kuusi sivua), että miten meni? Tentin jälkeinen eufoorinen hymynkare kääntyi ylösalaisin, kun toveri totesi kirjoittaneensa "vain" 16 sivua, johon toinen kamraatti huikkasi kirjoittaneen reilut parikymmentä sivua. Ei paljon naurattanu. Miten on mahollista kirjottaa yli 20 sivua kahessa tunnissa? En saa suomeksikaan aikaseksi moista määrää kahessa tai etes neljässä tunnissa.

Suomesta johtuikin mieleeni taannoinen retkeni Buffaloon kera toisen suomalaisen vaihtarin. Toiminta tullissa oli taasen ihmeellistä kyttäämistä ja syynäämistä, ja kuten aina joku bussimme matkustajista "profiloitiin" kuulusteluihin. Kun vihdoin pääsimme Buffaloon oli näky kuin jostain seitkytluvun länkkäristä. Tuuli liikutteli kuolevia lehtiä. Karut, hoitamattomat muistomerkit kertoivat edesmenneistä sotureista. Lisää maailmanlopun kaikua kumisti syntistä kosiskelevat kirkot valotauluineen: "tee parannus jo tänään". Parhaat nähtävyydet olivatkin sitten tyystin mielikuvituksen tuotetta. Nimittäin kahdesta kauppakeskuksesta löytyi pyöreät nolla, vaikka kartta lupaili muuta. Sattuneiden seurausten takia lähtö venähti pitkälle iltaan. Auringon laskettua vain kaksi mustaksi hapettunutta "vapaudenpatsasta" ohjasivat valollaan eksyneitä aavekaupunkiin.

Aaveista päästäänkin aasinsiltaa pitkin tulevaan kuolleiden juhlaan, nimittäin Halloweeniin. Mua taas pikkasen meinaa ärsyttää tämä rahankuvat silmissä keksitty juhla. Siis ihan tosi nyt, mikä ihme saa ihmiset ostamaan kaikkea sälää ja krääsää jonkin tyystin teennäisen juhlan takia? Voisin saman tien aloittaa vaikka maanantaiden juhlistamisen syömällä M&M-kompiaisia. Onhan ko. viikonpäivässä ja kyseisissä karamelleissa yhteistä sentään ensimmäinen kirjain. Vastaavaa yhteyttä ei löydy esimerkiksi Halloweenin ja kaupan setien pohjattomien kukkaroiden välillä, I wonder why..

Lontoon murteesta tulikin mieleen viime viikon herkkuhetki ihastuttavan esitelmäni parissa. Täällä on jokin ihme vimma saada kaikki esittämään näkemyksensä ypöyksin koko auditoriolle. Introverttinä, ja miksei taannoisena morttinakin, se ei ole sitä elämän parasta aikaa. Käytin luonnollisesti vaihtari-korttini, ja hain luonnollisesti kaikki mahdolliset armopisteet kotia. Saamani palaute oli vähintäänkin omituista; sen sijaan, että minut olisi lytätty niinkuin kaikki siihen mennessä, esitelmääni luonnehdittiin sanalla unique. Hienovarainen sana, jonka merkitys voi olla käytännössä mitä vaan! Mokoma arvio taisi olla taasen yksi osoitus sosiologien kyvystä olla erittäin vahvasti ei mitään mieltä..

Ah, ja kuten otsake kertoo, niin aikani täällä alkaa käymään vähiin. Vaihtoa on jäljellä enää 1kk ja 22 päivää.

Fakta Kanadasta nro. 8
Kanadalaisten jutustelussa on eräs tyypillinen sana, joka voidaan kieliopillisesti tunkea liki kaikkien lauseiden lisukkeiksi. Puhun tietysti epäsanasta Eh! Ko. hirvitys suomentuu parhaiten lie sanaksi "vai?".

Kiitoksenantamus (?)

On se aika vuodesta, kun Thanksgiving (aka. kiitospäivä) kalkkunoineen saapastelee arvon kanadalaisten mieliin. Kaupoissa kerätään ruokaa vähäosaisille ja ihmiset ostavat kaikkia perinteisiä herkkuruokia yllinkyllin. Vihanneshyllystä lähtee mukaan nipuittain porkkanoita, säkki potaatteja ja juureksia. Lihatiskistä poimitaan kaupan isoin kynitty, mutta muuten kokonainen kalkkuna. Tässä kohtaa tulee mieleen lähinnä status ja armoton egoismi; se kenen pöydässä tarjoillaan suurin kalkkuna on epäilemättä kulmakunnan merkittävin henkilö. Ilmiö lie verrattavissa suomalaisten joulukinkkuiluun. Paakarilta ostetaan tietysti myös oikein hötystä "leipää", eli ranskanpullaa ja jälkiruuaksi varataan perinteikäs piiras.

Itse juhlahan on tätä nykyä tismalleen samanlaista kuluttajien riistämistä kuin kaikki muutkin alunperin jalot juhlat. Alkuperäisen mallin mukaan kiitospäivänä ollaan kiitollisia (yllätys). Tarkemmin sanottuna ollaan kiitollisia syksyn sadosta, ja siksi järjestetään melkoiset syömingit. Tosin tässä kohtaa lie hyvä hieman hajatella kalkkunan ja ihmisen suhdetta eliökunnassa. Ensin ihminen ostaa kalkkunan, teurastaa sen ja sulloo sen täyteen leipää ja vihanneksia. Kalkkunan loikoiltua jokunen tunti uunin lämmössä ihminen ottaa täytteen pois kalkkunasta ja alkaa sullomaan sitä (ja kalkkunaa) itseensä. Joten on aiheellista kysyä, mihin ihminen rinnastuu? Hmm, ei tästä tullutkaan ihan niin nokkela kappale kuin kuvittelin, mutta aina pitää yrittää..

I alla fall, osallistuin ISC:n kiitospäivän atrialle, joka järjestettiin männä perjantaina. Paikalle pääsi 60 nopeinta ja hintaa huvituksella oli kymmenisen euroa. Itse ruokasali oli koristeltu syksyyn liittyvillä asioilla. Pöydillä oli pieniä kurpitsoita, vaahteranlehviä sekä lepattavia tuikkuja. Ilmapiiri oli metka. Keskustelun avaaminen muiden kuin vierustovereiden kanssa tuntui rahtusen haastavalta, kun kaikki aasialaiset porisivat varsin sujuvasti omissa porukoissaan. Toinen "kynnys" oli sitten kieli, kun oma mandariinini on hieman ruosteessa. Ilta meni sitten tutustuessa kahteen saksalaiseen kv-opiskelijaan, joista toinen teki tutkimusta termodynamiikasta ja toinen valmisteli väikkäriä sosiaalipsykasta. Ruokailu oli hoidettu noutopöytäperiaatteella. Alkuruoksi tarjoiltiin monen näköistä vihreää, siis lähinnä kaalta ja salaatinlehtiä. Pääruoaksi oli tietenkin kalkkunaa, mutta kun se ei sattuneista syistä lautaselleni päädy, niin sain tyytyä pelkkään täytteeseen. Aika epäreilu järjestely sanoisin. Olisi ollut edes tofurkeytä eli siis tofu-kalkkunaa. Maittavan leipämössön jälkeen oli kahvittelun ja piirakoiden maistelun vuoro. Itse olin jälkkärijonon hännillä, joten sain piiraista tasan kaksi omenan lohkoa ja hyppysellisen kanelia... Sumppi oli sentään parempaa kuin kahvi täällä yleensä. Vatsa täynnä oksennusta ja pikaisin kahvin tarve tyydytettynä olikin oiva aika suunnata kohti kotoa. Olin kokenut ensimmäisen kiitospäivän aterian - ja erittäin suurella todennäköisyydella viimeisen.

Fakta Kanadasta nro. 7
Musikaalisuus on ilmeisen lähellä kanukkien sydäntä, jos empiiriseen aineistoon on uskominen. Olen täällä ollessani nähnyt varmaan tusinan verran ihmisiä, jotka laulavat täyttä päätä kuka missäkin. Jotkut laulavat lauluäänellä, toiset raspilla ja eräät aukovat suutaan kuin kalat kuivalla maalla oman nappikuulokkeista tulevan musiikin tahtiin. Todella hupaisaa ajanvietettä. Meinaa mennä tilannekomiikan piikkiin.

Käsittämättömästi käsittämätöntä korkeakultuuria

Joka vuosi Torontossa [tu-ra-noh] järjestetään koko keskikaupungin yhteinen kulttuuritapaus, jota Nuit Blancheksikin kutsutaan (suom. valkoinen yö). Tarjolla on Helsingin taiteiden yön tai Jyväskylän yläkaupungin yön tyyliin melkoinen kattaus hienoja "kulttuurielämyksiä". Päätin tulevasta tentistä huolimatta osallistua kyseiseen tapahtumaan toisen suomalaisen vaihtarin kanssa. Installaatioita, tapahtumia ja näyttelyitä oli ehkä likipitäen kuusikymmentä, joten luonnollisestikaan emme kerenneet käydä kaikkialla. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei ollut, vaan pikemminkin haahuilimme ympäriinsä ihmismassojen ja fiiliksen mukaan.

Sen sijaan, että yrittäisin jotenkin sulloa kaikki aktiviteetit tähän raapustukseen, kertoilen kolmesta täysin sattumanvaraisesta tapauksesta.

1. Arviolta sata innokasta jonottaa paikallisen taidekoulun saliin. Kuhina alkaa, kun ovet vihdoin avataan ja ihmiset höökivät kyynerpäät edellä kohti ovia. Iso sali täytyy sukkelaa. Pääosa saa istumapaikan ja osa istahtaa lattialle. Jännitystä on ilmassa. Kuiskintaa kuuluu jokapuolelta, joka päätyy kun maestro astelee tietokonepäätteelle. Sadat silmät seuraavat pienistä teknisistä ongelmista kärsivää näytteillepanijaa. Esitys saattoi alkaa. Ihmiset katselevat ehkä minuutin verran valkokangasta hämmästyneinä. Supina alkoi jälleen. Ihmiset näkivät kankaalla mitä erinäisempiä asioita. Oman tulkintani mukaan teoksessa heilutettiin samettista verhoa noin kolmen sekunnin luupilla. Joku oli näkevinään teoksessa kasvot. Taisipa joku tituleerata teoksen esinettä jopa suihkuverhoksikin. Tässä kohtaa on pakko tunnustaa oma tietämättömyyteni. En yksinkertaisesti voi ymmärtää, mikä ihme tekee heiluvasta verhosta taidetta. Mikäli joskus ymmärrän, niin käykää nyt ihmeessä joku kopauttamassa takaraivoon, että tulen takaisin tajuihini! Viiden minuutin ajanhukan jälkeen suuntasimme varsin varmoin askelin kohti exit-kylttiä.

2. MOCCA, eli paikallinen taideinstituutti Queen streetillä, oli myös mukana kulttuurihumussa. Taideinstituutin tilat olivat pienet ja ihmisiä oli kosolti. Esillä oli ennen kaikkea modernia taidetta. Esimerkiksi city-bambi, jonka kaksi etummaista kaviota oli lasten muovisessa uima-altaassa. Suurin hitti oli kuitenkin parturipalvelu. Ilmainen hiustenleikkuu alan ammattilaiselta ja ainoana ehotona oli taiteeseen osallistuminen eli kuvattavana oleminen. Hyvä diili. Vartin istuskelun jälkeen kuontalo oli kokenut huomattavan siistiytymisen ja leikkuun päätteeksi sai vielä cd:llisen rytmimusiikkia muistoksi koettelemuksesta. Näitä lisää! Miksi taiteen pitäisi olla jotain niin käsittämättömän vaikeaa, että normaali kuolevainen ei sitä ymmärrä. Tämä "teos" oli sitä vastoin osoitus siitä, että taide voi olla myös pragmaattista ja täten sen rooli jossain mielessä "hömppänä" on vaakalaudalla.

3. Kello huitelee jo neljää aamuyöllä, kun saavumme viimeiselle käyntikohteelle, Bata-kenkämuseolle. Päätämme pikakelata, sillä väsy alkaa tuntua jo luissa ja ytimissä. Sukkela vilkaisu osoittautua erittäin suotavaksi. Näytteille oli laitettu ehkä puolen sataa mokkasiinia. Suoraan sanottuna huoneentäydeltä nahkalerpakkeita, mitkä hädin tuskin täyttivät kengän tuntomerkit. Toisessa huoneessa oli tarjolla rahtusen kulahtaneita balleriinoja eli balettikenkiä. Perusnäyttelyssä oli kronologisessa järjestyksessä erinäisiä kenkämalleja aina valurautasaappahista kiinalaisiin taitetun jalan tohveleihin. Ainoa helmi sikojen joukossa oli Napoleonin maanpaossa käyttämä sukkapari, jos räpsäisin kuvankin todisteeksi.

Toki viikolla on tapahtunut paljon muutakin, mutta niistä en nyt tähän jaksa kirjoitella. Laiskuus meinaa iskeä. Ensi viikolla onkin luvassa perinteinen thanksgiving illallinen, joten siitä lisää sitten kotvasen kuluttua. Toronto vaikenee.

Fakta Kanadasta nro. 6
Kanadalaiset vihaavat etelänaapuriaan yli kaiken. On varsin suuri loukkaus rinnastaa Kanada ja Yhdysvallat missään. Tosin USA on Kanadan suurin kauppakumppani, että kyse lie lähinne ilkeämielisestä kuiskinnasta. Moisten radikaalien mielipiteiden julkilausuminenhan olisi tietysti vastoin Kanadan ideologiaa suvaitsevaisuuden kehtona ja moinen imagon tahraushan ei käy päinsä.